Olin juuri palauttanut graduni ja aikeissa toteuttaa yhden unelmistani. Vaikka olin viittä vaille valmis maisteri, poltteli takataskussa todistus suorittamastani matkaopaskoulutuksesta. Matkanjärjestäjä oli osoittanut kohteekseni Kreetan. Jännitystä ja intoa pursuen saavuin toukokuun alussa Länsi-Kreetalle majapaikkaan, joka olisi seuraavat puoli vuotta minun ja matkaopaskollegoideni koti.

Melkein heti ensi töikseen pomoni vei minut parvekkeelleen, jossa oli salaperäinen pahvilaatikko. Laatikon uumenissa vikisi kolme pientä kissanpentua. Edellisen kesän kissa – jonka pomoni oli ristinyt Marja-Liisa Kirvesniemeksi – oli pyöräyttänyt aikaisemmin samalla viikolla pentueen. Siinä pieniä söpöjä pentuja ihastellessani en vielä tiennyt, miten tärkeäksi yksi pennuista minulle muodostuisi.

Kesän ajan seurasimme, kuinka pentue leikki, tutki talon ympäristöä, kasvoi ja kehittyi. Istuessamme iltaisin terassilla Retsinaa nauttien, monen sylistä löytyi pieni karvainen kerä. Jossakin vaiheessa yksi pennuista hävisi. Olimme surullisia, sillä tiesimme, että oli tapahtunut luonnonvalinta, onnettomuus, jotain, mikä vei yhden pennuista pois maailmastamme. Ristimme kaksi jäljelle jäänyttä pentua ongelmallisten äkkilähtöhotelliemme mukaan: Giorgos ja Perry. Sukunimi tuli asuintalomme omistajan mukaan: Kokkinakis.

Keskikesän tienoilla emo vieroitti pennut, ja ne jäivät hämmentyneinä pyörimään talollemme. Pennuista arempi, sysimusta Giorgos eli Jore, alkoi turvautua enemmän ja enemmän minuun. Siskonsa Perry sai kodin saarella asuvan suomalaisperheen kotoa.

Tarjosin Jorelle lämmintä syliä, tonnikalaa ja turvaa, kun isommat kulmakunnan katit yrittivät kiusata. Oli mukava tulla kotiin, kun joku oli odottavaisena vastassa. Saavuinpa päivällä toimistolta tai hotellipäivystyksiltä, illalla saarikierrokselta tai yöllä lentokenttäkuljetuksilta, pieni musta hahmo kirmasi aina pusikosta jalkoja puskemaan.

Kauden loppupuolella Joresta oli jo tullut minun kissa. Tai oikeastaan minusta oli tullut Joren ihminen. Kotiinpaluu häämötti ja pohdin, mitä Jorelle tapahtuisi, kun lähtisin pois. Talomme ja koko kylä hiljenisi talven koittaessa ja sesongin päättyessä. Tuntui siltä, kuin olisin hylkäämässä kesäkissaa.

Päätökseni oli loppujen lopuksi aika helppo tehdä: Jore lähtisi mukaani Suomeen. Onneksi Kreikka on EU-maa, joten kissan tuominen Suomeen oli suhteellisen vaivatonta. Minun piti vain hommata Jorelle tarvittavat rokotukset ja passi. Yhteisen matkamme ensimmäinen jännittävä etappi olikin eläinlääkärikäynti.

Pakkasin Joren pahtilaatikkoon ja lähdin ajamaan autolla kohti Hanian kaupunkia. Ei kulunut puolta minuuttiakaan, kun kissa oli jo pahvilaatikon ulkopuolella ja rääkyi sylissäni pelokkaana. Se oli ensimmäinen kerta, kun pennun suusta kuului ääntä. Ennen automatkaa Jore ei osannut naukua.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin automatkasta kissa sylissäni ehjin nahoin ja löysin parkkipaikan kadun varrelta, jossa eläinlääkäri sijaitsi. Suljin vastaan hangoittelevan kissan uudestaan pahvilaatikkoon ja nousin kadulle etsien hätääntyneenä eläinlääkärin kylttiä. Tärisevä pahtilaatikko sylissäni juoksentelin edes takaisin katua. Koitin kaikin voimin pitää ulos pyrkivän eläimen pahvilaatikon sisällä ja näin jo kauhukuvia, mitä tapahtuisi jos kissa pääsisi laatikosta ulos keskellä vilkkaasti liikennöityä katua.

Ykskaks näin naisen viittilöimässä ja huutamassa toisella puolella katua. Luojan kiitos! Eläinlääkäri oli kuullut kissan huudon liikenteen melun yli ja tullut kadulle vastaan. Huojentuneena juoksin sisälle vastaanotolle ja pyysin kiireesti sulkemaan ulko-oven. Samassa musta pieni pää ilmestyi pahvilaatikon kulmasta ulos. Kun eläinlääkäri henkäisi: ”Oooo, he is a special one!” tunsin pientä hilpeyttä.

Eläinlääkäri antoi Jorelle tarvittavat rokotteet sekä passin, johon virallistui nimi Giorgos Kokkinakis. Lisäksi Jore sai niskaansa tunnistetiedot sisältävän mikrosirun ja kunnollisen kantokopan lentoa varten. Kun lokakuun lopulla koitti aika suunnata Euroopan toiselle laidalle, oli Jore ihmeen rauhallinen ja nökötti tyytyväisen oloisena kopassaan. Lentokentällä koppa laitettiin hihnalle ja kissa katosi luukusta matkalaukkujen mukana. Ristin sormeni ja muistan jopa vähän rukoilleeni, että pikku-Jore pärjäisi ruumassa hyvin neljän tunnin lennon ajan.

Meillä oli varattuna illan viimeinen lento Helsingistä Kuopioon. Matkalla Helsinkiin kävi kuitenkin ilmi, että lentomme oli sen verran myöhässä, että emme ennättäisi jatkolennollemme. Saavuimme Helsinki-Vantaalle noin puolen yön maissa. Olin järkyttävässä flunssassa ja pohdin kuumeisesti, mitä ihmettä tekisin keskellä yötä kentällä lennosta stressaantuneen kissani kanssa.

Kentän matkalaukkuhalli raikui, kun koppa kannettiin minulle sivuovesta. Olin huojentunut, sillä päällisin puolin kaikki näytti olevan kopan sisällä kunnossa, enkä haistanut pissiä tai kakkaa. Menin matkalaukkuineni ja kissoineni invavessaan ja päästin Joren hetkeksi kopasta ulos. Aamun ensimmäinen lento lähtisi Kuopioon kuuden kieppeillä, eli edessämme olisi noin kuuden tunnin odotus. Oli selvää, että en voisi viettää sitä kissan kanssa kentällä.

Lentokenttähotelli oli aivan täynnä, mutta onnistuin saamaan lemmikkihuoneen muutaman kilometrin päässä kentältä sijaitsevasta hotellista. Taksiin mennessä satoi räntää vaakatasossa, ja mietin oliko sittenkin virhe tuoda Jore Suomeen. Hotellin lemmikkihuone oli yhtä kuin tupakoitsijan huone ja se haisi kamalalta. Pääasia oli kuitenkin, että pääsimme vihdoin hieman levähtämään.

Hotellihuoneessa tarjosin Jorelle vettä ja raksuja. Muutaman raksun Jore söikin ja hiipi sitten hiljaa sängyn alle. Kapusin sängylle ja kutsuin Joren vierelleni. Reipas pieni matkalainen hyppäsikin viereeni ja köllähti kylkeeni syvään huokaisten. Tunsin helpotusta. Sillä hetkellä tiesin, että kyllä me pärjätään.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen oli aika jälleen lähteä kentälle. Onneksi lentomatka oli tällä kertaa lyhyt. Kuopiossa menimme poikaystäväni kämppään, jonne hän oli laittanut Jorelle valmiiksi kissanhiekkaa lihakunnan laatikkoon. Ei mennyt pitkään, kun Jore kiipesi varovasti laatikkoon pissiäkseen, ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoon ylipäätään.

Nykyään asumme Helsingissä ja Jore on sulattanut monien – jopa erään kissavihaajan – sydämet. Vanhemmiten arasta pikkukisusta on kehkeytynyt paljon rohkeampi ja sosiaalisempi pantteri. Onpa Jore saanut kissakavereitakin. Kesäisin Jore pääsee kesälomalle maalle, ja junamatkatkin sujuvat jo kuin vanhalta tekijältä.

Yhteistä taivalta meillä on takana lähes 12 vuotta. Eloni olisi varmasti monin verroin yksinäisempää ilman tuota hassua otusta, joka osaa tulla viereen kehräämään juuri niinä oikeina hetkinä.

Joskus olen pohtinut, teinkö oikein kun toin Joren Suomeen. Mielikuva Kreikan auringon alla vapaana ja onnellisena hiirijahdissa kirmaavasta kissasta on kuitenkin aika epärealistinen. Suurella varmuudella pelastin Joren kärsimyksiltä, joita miljoonat kulkukissat vuosittain kohtaavat. Vaikka haluan uskoa, että Jore olisi ollut kulmakunnan kovin katti, on elämä Suomessa ollut varmasti pidempi, turvallisempi ja terveempi kuin roskisdyykkarikollin elo Kreikassa.

Monet kreikkalaiset vapaana elävät kissat kuolevat talven aikana nälkään turistien lähdettyä. Pahimmillaan kauden päätteeksi järjestetään myrkytyksiä, joilla suureksi kasvaneita kissapopulaatioita yritetään saada kuriin. Suhtautuminen kulkukissoihin ja -koiriin on ollut välinpitämätöntä ja sterilointiin on suhtauduttu kriittisesti. Kreikan huonon taloustilanteen vuoksi lemmikkejäkin on viime vuosina hylätty yhä enemmän.

Joidenkin arvioiden mukaan Kreikassa on noin 5 miljoonaa kulkukissaa. Se on PALJON. Yksi naaraskissa voi 7 vuoden aikana synnyttää yli 400 pentua, jotka taas puolestaan synnyttävät tuhansia jälkeläisiä. Näin steriloimattomat kissat lisääntyvät exponentiaalisesti.

Vuonna 2014 Kreikan hallitus allekirjoitti päätöksen, jolla valtio sitoutuu tukemaan eläinsuojien rakentamista ja ylläpitoa. On ihme, että tällainen päätös onnistuttiin saamaan aikaan keskellä talouskriisiä. Mutta onko se tuonut helpotusta tilanteeseen? Kysyin asiaa Hard Luck Pawsilta, joka on suomalainen pääasiassa Kreetalla toimiva kulkukoiria ja -kissoja auttava yhdistys. Vastaus oli surullinen. Vuodesta 2014 ei juuri ole valtion tukea näkynyt ja eläinsuojelutyö on pääasiassa ulkomaalaisten hallussa. Tarhoja pyritään kuulemma ajamaan alas ja katueläinten asema heikkenee koko ajan.

Jos haluat tehdä lomallasi jotakin erilaista ja jakaa hyvää, on monilla saarilla eläinsuojia, joihin voit tehdä lahjoituksia tai vapaaehtoistyötä, tai jopa adoptoida koiran tai kissan. Siitä voi alkaa pitkä ja merkityksellinen ystävyys, kuten minun ja Joren kohdalla kävi.

Joren seikkailuja voi seurata Instagramissa: @catmanjore

Osallistuin tarinallani Momondon Open World -kilpailuun, jonka aiheena on ”kohtaamisia maailmalta”. ÄÄNESTYS ON PÄÄTTYNYT, kiitos kaikille äänensä antajille ja kommentoijille!