Puolen vuoden opintovapaareissuni alkoi tammikuun alussa sattuman kautta Vietnamista, kun työkaverini pyysi minua mukaansa Phu Quocin saarelle viettämään ystävänsä 50-vuotisjuhlia. Ajankohta oli sopivasti tammikuun alussa, joten reissuni alku lutviutui näin näppärästi.

Opintovapaareissun suunnittelu tuntui aluksi ihan mahdottomalta tehtävältä. Ykskaks koko maapallo oli avoinna, minun piti vain päättää, minne haluaisin mennä. Tein erilaisia listoja. Listasin paikkoja, missä olen pitkään halunnut käydä. Listasin maita, joissa olisi suht turvallista matkustaa yksin. Listasin edullisia maita matkustaa. Mietin, missä olisi vuoden aikaan nähden hyvät säät. Selasin Mondo-lehtiä ja kirjoitin ylös kiinnostavalta kuulostavia paikkoja. Ostin kirpparilta Atlas-karttakirjan ja selailin sitä iltaisin. Lueskelin matkablogeja. Katselin maailmanympärireittejä.

Loppujen lopuksi tarkkojen suunnitelmien teko tuntui mahdottomalta ja päätin vain mennä fiiliksen mukaan. Halusin jättää myös sattuman varaan sen, minne päätyisin. Muutama tärppi minulla toki oli, mistä lähteä liikenteeseen, mutta ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta en tiennyt etukäteen lainkaan, minne kaikkialle tulisin päätymään.

Vietimme ensin pari päivää Saigonissa eli Ho Chi Minh Cityssä. Tiesin etukäteen Saigonista oikeastaan vain sen, miten vaikea siellä on ylittää tietä valtavan vilkkaan skootteriliikenteen vuoksi. Ja olihan se teiden ylittäminen hivenen stressaavaa, mutta sujui loppujen lopuksi oikein hyvin. Pää kylmänä ja päättäväisin askelin skootterimeren sekaan vaan.

Parissa päivässä nyt ei kovin kummoisia ehdi, varsinkin kun ensimmäinen päivä meni tukevassa jet lagissa hotellin uima-altaalla lekotellessa. Varsinaisista nähtävyyksistä ennätimme käydä Saigonin sotamuseossa, joka on lähinnä karmeisiin valokuviin perustuva näyttely. Päällimmäisenä jäivät mieleen kuvat Agent Orange -kasvimyrkyn aiheuttamista vammoista. Tuon hirveän Yhdysvaltojen asevoimien käyttämän kasvimyrkyn vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän nykyhetkeen saakka. Museo ei ole herkimmille, mutta Vietnamin sodan mielettömyyteen tutustuminen kannattaa. Se pistää mietteliääksi.

Phu Quoc on Vietnamin turistimagneetti

Varsinainen kohteemme Vietnamissa oli Phu Quocin saari, joka on tunnettu mustapippuristaan ja kalakastikkeestaan. Saaren mustapippuri onkin jotain aivan omaa luokkaansa. Maku on todella pehmeä ja rikas. Vietnamista tulee noin 40 % koko maailman pippureista, ajatella! Lähetin yhden purkin mustapippuria Suomeen työkaverini mukana, toivottavasti se odottaa työpöydälläni kun palaan takaisin.

Phu Quoc on Vietnamin suurin saari, ja  siitä puhutaan paratiisisaarena. Sanoisin kuitenkin, että saari on jo heilahtanut paratiisisaaresta turistisaareksi. Saarta valjastetaan valtavalla volyymillä turismin käyttöön. Hehtaarin kokoisia alueita on varattu viiden tähden hotelliresorteille. Phu Quocin ja viereisen Pineapple-saaren välille on rakennettu omassa lajissaan maailman pisin vaijerihissi ja Pineapple-saarta rakennetaan parhaillaan Jurassic Park -tyyliseksi teemapuistoksi. Erityisesti kiinalaisen turismin hurja kasvu näyttää muuttavan monia luonnonkauniita kohteita maailmalla. Phu Quoc on vain yksi esimerkki.

Turismi tuo mukanaan paljon vaurautta, mutta valitettavasti kolikolla on aina kaksi eri puolta. Investoinnit mahdollistavat yhä suurempien turistimassojen vastaanoton, mutta kääntöpuolena luonto kärsii. Toisaalta turistien tuomia rahoja voi kohdentaa esimerkiksi kansallispuistojen hoitoon, mutta onkin eri asia, mihin pussiin varat kääritään.

Bai Sao, yksi saaren upeimmaksi nimitetyistä rannoista oli melkoinen pettymys. Valkoinen hiekkaranta olisi varmasti puhtaana upea näky, mutta valitettavasti se oli hyvin törkyinen. Ehkä kova merenkäynti oli nyt vain sattunut tuomaan roskaa mereltä. Mutta siinäpä se onkin. Rantoja voidaan joukolla puhdistaa, mutta niin kauan kuin dumppaamme jätteitä meriin, rantautuu niitä myös tasaiseen tahtiin. Pelkkä roskien kerääminen on siis oireen hoito, ei ratkaisu itse syyhyn.

Kaikista kaunein ranta löytyi resorttialueiden ja turistivirtojen ulkopuolelta pienen kylän tuntumasta. Tuntia ennen auringonlaskua paikalliset saapuivat rannalle. Pojat potkivat jalkapalloa, miehet kalastivat, vaimot hieroivat miestensä päivän askareista väsyneitä hartioita vilvoittavassa aallokossa.

Phu Quocissa kannattaa ehdottomasti käydä Duong Dongin Nightmarketissa syömässä vähintäänkin kookosjäätelöä. Jos kojuista ei tohdi maistaa katuruokaa, löytyy alueelta erittäin laadukas Crab house -rapuravintola, jossa ensikertalainenkin uskaltaa käydä taskurapujen kimppuun. Suosittelen erityisesti rapukulhoja!

Vietnamissa on paljon Ranskan siirtomaavallan aikaista arkkitehtuuria. Siirtomaa-aikojen perintöä on myös ihanan makea vietnamilainen jääkahvi, jota kannattaa ehdottomasti maistaa Vietnamissa käydessään. Makean makunsa kahvi saa kondensoidusta maidosta.

Auringonlaskut ovat jostakin syystä Kaakkois-Aasiassa maagisia, niin myös Phu Quocissa. Mango Bay on oiva ravintola auringonlaskun ihailuun, ja ruoka oli myös oikein hyvää, niin kuin Vietnamissa nyt yleensäkin on.

Vietnam oli kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen kokemus ja tammikuisesta Suomesta oli ihana lentää tropiikin lämpöön. Ruoka oli hyvää, ihmiset ystävällisiä enkä kokenut oloani uhatuksi missään vaiheessa, jos ei nyt muutamaa reviiriään puolustavaa koiraa oteta huomioon. Vietnamista matkani jatkui kohti Singaporea.