Kun suunnittelin puolen vuoden opintovapaareissuani, olivat apunani kohteiden valinnassa pitkäaikaiset haaveeni, Mondo-lehdet, epämääräiset merkinnät muistikirjassa sekä puhdas sattuma. Kun yks kaks aikaa matkusteluun oli käytettävissä niin ruhtinaallisesti, tuntui että koko maailma oli avoinna ja valinnan vaikeus oli valtava. Toisaalta ajattelin myös niin, että on vain hyviä ja hyviä vaihtoehtoja. Minne tahansa menisinkin, olisi kokemus minulle uusi ja rikastuttava. Näin ollen tein hyvinkin impulsiivisia päätöksiä, kuten sen, että menisin Indonesiaan Nusa Penidan saarelle sukeltamaan.

Instagramin feediä selatessani satuin joskus törmäämään Indonesiassa toimivan Sanctum Dive Indonesian postaukseen. Mielenkiintoni herätti se, että sukelluskoulu on suomalaisen Emmin ja hänen indonesialaisen miehensä pyörittämä. Sanctum jäi kummittelemaan mieleen. Ajattelin, että olisi mukava päästä sukeltamaan suomenkieliseen paikkaan, koska takanani oli vasta Open Water Diver -kurssi, jonka olin suorittanut edellisenä kesänä Thaimaassa Koh Taolla. Lisäksi yksin reissatessani tapaisin myös mielelläni muita suomalaisia.

Sanctum Dive Indonesian omistajapariskunta Andri ja Emmi.

Nusa Penida sijaitsee lyhyen venematkan päässä Balilta, jonka olin kuullut olevan hyvä ja helppo kohde soolomatkaajalle. Lähetin pari viikkoa ennen Balille menoa Sanctumiin viestin jossa kerroin tulostani ja kiinnostuksestani sukelluksille. Sain nopeasti lämpöä henkivän vastauksen, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ja kerrotiin, että majoitus löytyisi helposti, sen kuin vain pölähtäisin paikalle.

Yksin reissatessa tulee toisinaan väkisinkin epävarmuuden tunteita, jolloin pienetkin ystävällisyyttä osoittavat eleet ja vihjeet siitä, että kaikki kyllä järjestyy, tuntuvat kultaakin kalliimmalta. Muistan tuon sähköpostin luettuani tunteneeni suurta varmuutta siitä, että on täysin ok lähteä jonnekin tuntemattomalle saarelle Indonesiaan sukeltamaan, vaikka takana oli vasta kuusi sukellusta yli puolen vuoden takaa, enkä tiennyt Indonesiasta oikeastaan yhtään mitään.

Viikon Balilla chillailun ja joogailun jälkeen olin valmis pieneen seikkailuun. Hyppäsin Nusa Penidalle vievään pikaveneeseen ja laitoin Sanctumiin viestin, milloin olisin perillä Nusa Penidan satamassa. Vastassa oli nuori paikallinen mies, joka vei minut skootterilla bungalowiin keskelle palmumetsää. En tiennyt yhtään mihin olin tullut ja koin suurta epämukavuutta. Katsoin kartalta sukelluskoulun sijainnin ja lähdin kävelemään. En ennättänyt kuistia pidemmälle, kun kulman takaa hyppäsi vanhempi mies, joka kysyi olenko menossa Sanctumille. ”Ai olet, no hyppää kyytiin, minä vien”, hän viittilöi. Minulle alkoi pikkuhiljaa valjeta, miten asiat hoituvat pienellä indonesialaisella saarella.

Aluksi minun piti olla Nusa Penidalla vain muutamia päiviä, sen verran että saisin vähän sukeltaa. Sitten oli tarkoitus jatkaa matkaa Gili-saarille ja ties minne kaikkialle. Vierailu venähtikin yli kahden viikon mittaiseksi. Kun ensimmäisenä päivänä astuin Sanctumille, oli selvää, että tulisin viihtymään saarella pidempään.

Sanctumissa tapasin Emmin ja hänen siskonsa Mimmin, joka ryhtyi heti esittelemään saaren sukellussaitteja ja suunnittelemaan seuraavien päivien sukelluksiamme. Lämminhenkinen tunnelma karisti kaikki epämukavuusfiilikseni hetkessä. Vaikka uutta keskusta rakennettiin täydellä höngällä ja kaikilla piisasi kiirettä, oli heillä silti aikaa vastaanottaa yksi epävarma soolomatkailija ja aloitteleva sukeltaja.

Sukellukset alkavat

Sukelsin kolmena päivänä, yhteensä kuusi sukellusta. Nusa Penidan ympärillä on useita mahtavia sukelluskohteita, ja huhhuh millaisia sukelluksia pääsinkään kokemaan! Olin nähnyt Instagramista, että Nusa Penidalla olisi mahdollista nähdä paholaisrauskuja, eli ”mantoja” (Manta ray). Hienoinen toivonkipinä paloikin sisälläni, että näkisin rauskun silmästä silmään.

Ensimmäinen sukellussaitti oli Manta Point, joka on tunnettu mantojen ”puhdistusasemasta”, eli isosta kivestä, jonka ympärille mantat saapuvat säännölliseen ihonhoitoon. Pikkukalat napsivat loiset pois mantojen iholta ja puhdistavat mahdolliset haavat. Tällä kertaa rauskuja ei puhdistusasemalla kuitenkaan näkynyt, mutta tekemistä riitti itse sukellukseen keskittymisessä pitkän tauon jälkeen. 

Laivan hylkyä etsimässä

Toisena päivänä lähdimme kunnianhimoisesti paikantamaan huhujen perusteella mereen uponnutta laivan hylkyä. Dive Masterillamme Mimmillä oli tiedossa hylyn sijainti noin niin kuin suurinpiirtein, joten halusimme kokeilla onneamme. Ja mitä ihmettä, kun laskeuduimme pinnan alle oli hylky suoraan edessämme! Pitkään en ennättänyt tilannetta tuuletella, sillä kova virtaus nappasi minuun kiinni ja alkoi vetää kohti hylyn rautakehikoita. En ollut koskaan ennen sukeltanut niin kovassa virtauksessa, joten tilanne oli sanalla sanoen j-ä-n-n-i-t-t-ä-v-ä. Yritin olla telomatta itseäni hylkyyn tai tarkertumatta siitä lepattavaan köyteen. Lisäjännitystä sukellukseen toi se, että huomasin regulaattorini suuosan olevan rikki ja jouduin käyttämään vararegulaattoria, joka on keveytensä takia hieman kiikkerä suussa. Virtaus tarttuu myös helpommin vararegun pitkään letkuun ja pelkäsin, että regu irtoaa suusta. 

Ehdimme kuitenkin hetken aikaa ihailla löytöämme, joka oli suuresta tiililastista päätellen pieni rahtialus, ennen kuin oli pakko antautua virran vietäväksi. Virta vei meitä pitkin riuttaa ja matkan aikana ohitsemme vilahti mm. suuri Karettikilpikonna ja lukematon määrä värikkäitä korallikaloja. Sukellus tuntui siltä, kuin olisimme kiitäneet moottoritiellä pitkin riuttaa.

Sukelluskuvat: Mika Laitinen

Kohtaaminen majesteettisten mantojen kanssa

Kolmantena sukelluspäivänä unelmani toteutui. Kohtasimme Manta pointissa noin kymmenen paholaisrauskun parven. Luulin etukäteen, että pissisin housuuni (märkäpukuuni) tai kuluttaisin happeni hetkessä loppuun jännityksestä, jos manta uisi eteeni. Mutta ei. En pelännyt lainkaan. Jokin niiden olemuksessa sai aikaan rauhallisuuden tunteen. Olisin voinut katsella näiden majesteettisen otusten liitelyä koko päivän.

Mantat kaartelivat ja kiertelivät ympärillämme, ja eräs manta kääntyi uimaan suoraan kohti. Olimme sen ympärillä kuin kunniakujassa, jonka keskeltä rausku liihotteli näytöstyyliin.

Ennen laitesukelluksen aloittamista olen snorklannut lähinnä Kreikassa. Alkuun kaikki vähänkään isommat kalat pelottivat enkä uskaltanut snorklata tai uida kovin syvässä vedessä. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että eivät kalat minusta juurikaan piittaa. Pian meren alainen maailma alkoi tuntua turvalliselta. Jopa turvallisemmalta kuin ulkomaailma. Muistan tarkkaan hetken, kun tämä käännekohta tapahtui. Olin snorklannut pitkän aikaa katsellen suuria kalaparvia. Nostin pääni pinnan yläpuolelle, jolloin tuuli ja melu tarttuivat korviini. Halusin laittaa pääni pian takaisin pinnan alle.

Lapsena unelma-ammattini oli meribiologi. Nyt kun olen aikuisena ajautunut sukelluksen pariin ja saanut kokea sykähdyttäviä meren alaisia kokemuksia, en voi muuta kuin pohtia, olisiko se sittenkin ollut se tie, mille minun olisi pitänyt lähteä. Olen tuijottanut lapsesta saakka Avara luonto -ohjelman meriaiheisia jaksoja sekä Jacques Cousteaun ja David Attenboroughin dokumentteja. Meressä on jotakin äärimmäisen kiehtovaa. Sukeltaessaan sitä tiedostaa olevansa vain vierailija, joka saa katsoa, mutta ei koskea. Sitä on täysin laitteidensa varassa. Ihminen ei kuulu mereen, ei enää. Mutta sieltä mekin vain olemme saaneet alkumme. Meri on kaiken elämän alku, jota tulisi kunnioittaa ja varjella kaikin keinoin.

Sanctumin kotisivut